Heti aamusta tuoretta leipää omalta kylältä? Tai ehkä joku herkku iltapäivän kahvitauolla. Parhaimmillaan paikallinen leipomo ja sen kyljestä löytyvä kahvila on todellinen kyläyhteisön sydän. Rasvaisen, vastapaistetun munkin ääressä voi suunnitella kylätoimintaa ja vaikkapa juonia miten voitettaisiin Vuoden kylä – kilpailussa.

Kyläleipuri ei Suomessa ole kovin laajalle levinnyt käsite. Pitkään maaseudun yhteisöissä leivät leivottiin kussakin maatalossa erikseen. Uunia kun hyödynnettiin varsinkin Itä-Suomessa myös rakennuksen lämmittämiseen. Voisi sanoa että jokainen talo oli leipomo ja jokainen emäntä kyläleipuri, ja ylpeä taidoistaan. Taikinajuuret siirtyivät perintönä sukupolvelta toiselle.

Tänä päivänä leipominen on varsinkin leivän osalta enemmän harrastus kuin osa arkipäivää suurelle osalle väestöstä. Pullaa ja leivonnaisia tehdään varsinkin juhlapyhinä, mutta leipänsä suomalainen hakee kaupasta. Vain harvalla on tapana vierailla lähileipomossa. Paikallisia leipureita ja leipomoiden myymälöitä löytyy kyllä jonkin verran, mutta ehkä kyse on myös tottumuksesta.

Kauppojen leipävalikoima on toisaalta myös monipuolistunut jatkuvasti. Osa leivistä tosin valmistetaan paistopisteessä pakasteista jotka on usein tuotettu ulkomailla. Leivät ja makeat ovat tietysti silloin näennäisen tuoreita, varmasti herkullisempia kuin jokin joka on ollut muovipussissa useita päiviä. Homogeeniset, teolliset tuotteet eivät kuitenkaan koskaan vedä vertoja aidolle, käsin tehdylle.

Leipomoiden historia Suomessa

Suomen kaupunkeihin syntyi orastava leipurien ammattikunta kiltajärjestelmän mukaisesti. Joukko jäi kuitenkin pieneksi. Jotain kertoo se että suomalaisissa sukunimissä tästä ammatista ei juuri näy jälkeä, toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa (Baker, Becker jne.) Pakarinen sukunimen alkuperästä on tosin vilkasta keskustelua.

Ammattikuntaa edustaa nykyään Leipuriliitto, jonka jäseninä on kaiken kokoisia leipomoalan yrityksiä. Liiton perusti joukko leipureita ja konditorian pitäjiä vuonna 1900. Yhdistys julkaisee Leipuri-lehteä, jonka historia ulottuu vuoteen 1903.

Suomen vanhimmat toiminnassa olevat leipomot ovat Ekberg Helsingin bulevardilla, Oulusta laajentunut Katri Antell Oy sekä Leivon Leipomo Tampereella.

Pienempiä leipomoita esiteltiin ansiokkaasti TV-sarjassa Suomen paras leipomo. Kahden tuotantokauden aikana tutustuttiin yli 30 suomalaiseen leipuriin.

Suomalainen leipä

Suomen perinteisessä leipäkulttuurissa näkyy vahvasti jako Itä- ja Länsi-Suomen välillä. Nykyään leipomot ja leipurit eivät ole enää välttämättä yhtälailla sidottuja paikkakunnan perinteeseen, vaan voivat vapaasti ottaa vaikutteita muualta Suomesta ja myös ulkomailta. Onneksi myös moni jatkaa perinteiden vaalimista.

EU;n nimisuoja on leipomotuotteista myönnetty Kainuun rönttöselle, kalakukolle ja karjalanpiirakalle.

Edelleen leivän kulutuksessa on isoja paikkakuntakohtaisia eroja. Saaristolaisleipä, setsuuri, kakko, piimäleipä ja erilaiset rieskat ovat saatavilla kaikkialla Suomessa, mutta suosituimpia perinteisillä alueillaan. Ruisleivän suuri osuus on kuitenkin eräänlainen yhdistävä piirre.

Lisää informaatiota leivästä ravintona löydät osoitteesta Leipätiedotus.fi. Yhdistyksen tavoitteena on edistää leipää osana terveellistä ruokavaliota, ja vaalia leipäperinnettä. Leivän kulutus yleisesti on ollut pitkään laskevassa suunnassa. Tämä on harmillista sillä kyseessä on kuitenkin myös ilmastoystävällinen, moniin ruokavalioihin soveltuva lähiruoka.